Aloitetaan ehkäpä suurimmasta tyytymättömyyteni aiheesta, tai ainakin ajallisesti merkittävimmästä. En nimittäin tykkää työpaikastani yhtään. Työ itsessään on ihan ok, ainakin silloin kun sitä on tehtävänä. Yrityksessä, jossa työskentelen, on ollut viime aikoina hieman ongelmia, eikä minulle riitä työnimikettäni vastaavia tehtäviä edes viikottain. Kuinka typerä ongelmaa, en edes kehtaa tätä kavereille mainostaa, sillä reaktiot ovat yleensä luokkaa "mutta saathan sinä palkkaa koko ajasta". Niin, niin saan, lähes kolmetuhatta euroa kuussa, siitä että istun kahdeksan tuntia päivässä toimistolla koittaen olla kuolematta tylsyyteen. Älkää pyöritelkö silmiä siellä, paljon mieluummin ottaisin vähemmän palkkaa, jos saisin viettää työpäiväni merkityksellisesti.

Pidän silmiäni koko ajan auki mahdollisen uuden työpaikan varalta. Olen hakenutkin muutamaa paikkaa, mutta ei ole vielä tärpännyt. Ei ole mitään järkeä lähteä nykyisestä paikasta tyhjän päälle, sillä onhan se hyvä, että on töitä, mutta alan olla epätoivoinen. Vähän aikaa sitten haaveilin ihan tavallisesta kassatyöstä, jota pystyisi tekemään osa-aikaisesti, mikä olisi hyvä koulunkäynnin kannalta. Niitä töitä en sentään ole vielä hakenut, sillä minulla ei ole alalta mitään kokemusta. Lisäksi pelottaa ihmisten kommentit, olenhan valmistunut tyystin toiselle alalle. En osaa edes kuvitella mitä esimieheni sanoisi, kun jättäisin nykyisen paikan lähteäkseni kaupan kassalle. Vaikka olen melko varma, että olisin onnellisempi siellä.

Nykyisessä työympäristössä en oikein kuulu joukkoon. Kaikki muut työpaikallamme ovat miehiä, ja se ei haittaa. Mutta se haittaa, että sukupuoleni takia he kohtelevat minua eri tavalla ja jättävät ulkopuolelle vitseistään. He ovat kaikki perusduunareita, joiden kanssa ei kyllä kauheasti asioista keskustella. Tai voisi kai keskustella, jos olisin rohkeampi, ja osaisin tuoda mielipiteeni julki omaan näkökantaansa jumiutuneille tyypeille, jotka nauravat, jos koitan puolustaa esimerkiksi muunsukupuolisten oikeuksia.

Työpaikalla vallitseva ilmapiiri on muutenkin ahdistava. Ahdistaa se, että esimieheni ja hänen esimerkkinsä johdolla työtoverini haukkuvat kaikki muut yrityksemme työntekijät, kaikki entiset työntekijät ja monia muita. Ihan käsittämätöntä, Ruotsissa käydessäni joka ikinen kehui suuresti kollegoitaan, vaikka he eivät olleet paikalla, täällä taas on täysin päinvastainen meininki. Ihan hieman ahdistaa lähteä tästä työpaikasta, kun sitten liityn siihen joukkoon, ketä on ok halveksua.

En kyllä tiedä miten pärjäisin jossain muussa työpaikassa. Toisaalta uskon, että pärjäisin paljon paremmin, ja todennäköisesti saisin ympärilleni samanhenkisiä ja mahtavia tyyppejä. Mutta toisaalta sitten kuitenkin pelottaa se, että olettettavasti uusi työtehtävä olisi vastuullisempi kuin nykyinen, ja olen sitä tyyppiä, joka stressaa asioista helposti. Tiedostan kyllä, että ei virheet ole maailmanloppu, ja apua saa aina kun pyytää, mutta en koe olevani valmis kantamaan vastuuta. Mitä jos en osaa enkä pärjää?

Pelottaa, että en saa mitään muita töitä. En tiedä, arvostetaanko tässä yrityksessä viettämääni aikaa missään muualla. On minulla onneksi vielä koulua jäljellä ja tarkoituksena kouluttautua korkeammalle, joten sitä kautta luulisi sitten ainakin pääsevän parempiin tehtäviin. Mutta en todellakaan pysty enkä jaksa viettää tässä nykyisessä paikassa enää pitkään.

Minulla ei ole varaa jäädä työttömäksi, ja epäilen, että voisi tulla poikaystävänkin kanssa ryppy rakkauteen, mikäli tiputtautuisin työttömyysturvalle. Hän kun on saanut vahvan työnteon mallin kotoa. Ei niinkään rakkaudesta lajiin, vaan juurikin varallisuuden kasvattamisen ja toimeentulon turvaamisen vuoksi. Itse taas koen onnellisuuden olevan tärkeämpää. Olen kahden tulen välissä.

Vastauksen voi lukea blogin nimestä. Vastaus on aina sama, huolimatta siitä kuka kysyy ja mihin vuorokauden aikaan. Sen takia tarvitsen blogin, johon voin kertoa, että miten minulla oikeasti menee. 

Pääni on oikeasti ihan sekaisin. Tuntuu, että viime vuodet ovat menneet ihan unessa, enkä ole oikeasti ollut läsnä omassa elämässäni. Ei hajuakaan, mistä tämä tunne johtuu, mutta toivon, että ajatusten auki kirjoittaminen saa minua vähän kiinni elämään. En ole kirjoittanut päiväkirjaakaan yli kahteen vuoteen, vaikka normaalisti kirjoittelen parin kuukauden välein. Meni vähän into siihen touhuun sen jälkeen, kun edellinen poikaystävä luki pari päivää eromme jälkeen päiväkirjaani ja kertoi minulle, että häntä alkoi oksettaa kirjoitukseni. No, eivät ne silloin häntä imartelevia olleetkaan, kun ero oli käsillä, mutta kun on muutenkin varovainen ihminen ajatustensa ilmaisun suhteen, niin ihanaa, että se yksi ainoa ajatustenpurkukanavakin on nyt saastutettu.

Tavoitteeni on siis selkeyttää ajatuksiani ja tavoitteitani. Jotenkin sitä kuvitteli, että elämä on hienoa ja järjestyksessä, kunhan valmistuu korkeakoulusta, mutta paljon epätoivoisempi tapaus minä nykyään olen. Minulla ei ole mitään päämäärää mihin tähdätä, ja blogin avulla haluan oppia sietämään tätä päämäärättömyyden tunnetta.

 

Let's go.